Ensimmäinen osa tarinasta, josta olen piirtämässä myös sarjakuvaa, jonka ehkä tänne joskus laitan. Jahka saan sen viimeisteltyä ja skannattua. Tarinalla ei ole vielä nimeä.


 

1.

Minä seison tyhjällä ja pimeällä sillalla tuijottaen eteeni. Ajattelematta tai havaitsematta mitään.

Kaupungin pauhu sekoittui ajatusteni hallitsemattomaan virtaan kuin veteen sulautuneet veripisarat.
   Nyt se kaikki on hävinnyt mielestäni ja jäljellä on vain mustana ammottava tyhjyys. Mieleni on silta. Silta on kaikki, mitä aistin. Aistin mieleni. Aistin mieleni, mutten ajatuksiani. En ole enää täällä. Kohta en ole enää täällä. Kohta ei ole enää siltaa, ei mieltä. Kohta ei ole enää mieltäni kahlitsevaa kehoa. Mutta kuitenkin kaikki, mitä minulla on jäljellä on kehoni. Kehoni on kuin ilmaa. Kehoni on ilma. Minä hengitän kehoani.


   Minä odotan. Odotan hetken, odotan toisen. Levitän käteni ja nojaan eteen. Mieleni ei enää kannattele minua. Nyt olen täysin kehoni varassa. Ja sitten. Kehoni kohtaa veden. Ei ole enää kehoa tai mieltä. Ei ole edes vettä. On vain tyhjä silta, hiljainen ilma ja lainehtivat veripisarat.

2.

Punainen uni. Suloinen painajainen, jonka ei haluaisi loppuvan. Se kuitenkin loppui. Silmäni aukeavat ja aistini terävöityvät. Huone on kuuma ja punainen. Sieraimiini leijailee tuoksu, joka muistuttaa minua jostain, mitä ei vielä vuorokausi taakse päin ollut. Hikeä ja partavettä. Vieno kumin haju roskakorista. Helvetti. Ja juuri kun olin vannonut, etten enää koskaan tekisi tätä. Katson miestä vierelläni. Taas yksi niistä pillupäistä, jotka juovat päänsä täyteen joka ilta Yläasteella. Yläaste on pedofiilien taivas. Paikallinen räkälä, jossa kuhisee alaikäisiä yläosattomia ämmiä. Sinne ei kellään täyspäisellä ole asiaa. Tuokin arvoton sielu varmaan harhaillut jossain pääkadun liepeillä, kun kerta sen tänne olin raahannut. Tutkin äijän lompakon. Ei mitään. Passi ja kympin seteli. Otan kympin ja kaivan paskaisen takin taskusta savukkeen. Polttelen avaamattoman ikkunan ääressä tupakan puoleen väliin ja tumppaan sen pöydälle kaatuneen juomalasin aiheuttamaan lätäkköön. Huone on hämärä. Ja punainen.


   Kuluu tunti. Tai puoli tuntia. Aika on suhteellinen käsite. Se on jokaiselle henkilökohtainen. Niin kuin kaikki muukin. Nojaan selkääni nahkaista nojatuolia vasten istuessani lattialla. Katselen kattoa. Katto. Se on huoneen taivas. Huone ei tunne muuta taivasta kuin katto. Katseeni liukuu alas käsiini. Ne ovat minun taivaani. Taivas ei tunne rajoja. Käteni eivät tunne rajoja. Ne osaavat kaiken. Toinen niistä tarttuu esineeseen yöpöydän laatikossa. Nämä ovat minun passini. Kädet ja esine. Muuta ei tarvita. Nousen ylös ja astun paljain jaloin lattian poikki. Viisi askelta. …3,4,5. Huone kumahtaa. Toinen kumahdus. Tulee täysin hiljaista. Ei kuulu edes kaupungin autojen hurinaa likaisilla kaduilla. Keuhkot vetävät ilmaa sisäänsä ja puhaltavat sitä taas ulos. Tasaisin väliajoin. Sydän pamppailee samaa tahtia kuin äskenkin. Mutta huoneessa on vain yksi sydän ja yhdet keuhkot, jotka toimivat juuri niin kuin hetki sitten.


   Veri on tahrinut nämä lakanat ennenkin. Veri on tahrinut nämä kasvot ennenkin. Kasvoni ovat lakana. Yhtä puhtaat ja valkeat. Ilmeettömät. Ne eivät kuitenkaan punerru edes siirtäessäni miestä. Raato saa olla iloinen siitä, mitä tein tai mitä en hänelle tehnyt. Vapautin hänet. Vien tyypin alas ja kätken autoni takakonttiin. Huomiseen mulkku.